Suvun juuret
Vuonna 1872 esivanhempamme sahamestari Adolf Olaus Jakobsen ja vaimonsa Grethe Marie Martinsen saapuivat purjealus Amazonilla kuuden lapsensa kanssa Norjan Tistedalenista Fredrikstadin satamakaupungin kautta Suomeen Kotka-nimiseen saareen. Aluksen perämiehen kertoman mukaan parkkilaivalla matkusti maahamme kaikkiaan 40 norjalaista perhettä.
Maamme oli tuolloin tukevasti osa Venäjää, eli tarkemmin sanottuna Venäjän keisarikuntaan kuuluva autonominen Suomen Suuriruhtinaskunta. Venäjän keisarina ja Suomen suuriruhtinaana oli tsaari Aleksanteri II. Itsenäisen Suomen valtion syntyyn kului vielä 45 vuotta. Norjalaisten saapuessa maahamme ei myöskään ollut Kotka-nimistä kaupunkia, sillä kaupunkioikeudet se sai vasta 1879.
Koska Kotkan saari näytti Krimin sodan jäljiltä kiviseltä ja kolkolta hökkelikylältä, oli purjealuksen perämiehen kertoman mukaan laivan rantauduttua monelta matkalaiselta päässyt itku. Ankeasta laivamatkasta huolimatta nuorten kesken syntyi romansseja.
Norjan metsävarat alkoivat ehtyä 1860-luvulla ja monet Norjan Glomma-joen varrella toimineet vesisahat joutuivat lopettamaan toimintansa, mikä aiheutti erityisesti Tistedalenissa asuneiden esivanhempiemme perheissä suurta työttömyyttä ja sen myötä elintason laskua. Asian tilan korjaamiseksi ratkaisuksi löytyi siirtolaisuus, jolloin osa norjalaisista sahamiehistä muutti Pohjois-Amerikkaan. Toiset sahamiehet muuttivat taas Suomeen Kotkan saareen Hans Gutzeitin perustamalle höyrysahalle. Norjalaisten siirtolaisuus ei 1800-luvun puolivälissä ollut mitenkään poikkeuksellista, ja esimerkiksi Euroopan maista Norjasta lähti toiseksi eniten siirtolaisia väkilukuun suhteutettuna. Vain Irlanti oli edellä.
Sahapatruuna Hans Gutzeit oli vieraillut maassamme jo muutamia vuosia aikaisemmin ja nähnyt täällä valtavat metsävarat. Hän oli päässyt selville, että talonpojat katovuosien kärsimysten jälkeen myivät metsiään pilkkahintaan saadakseen näin rahaa siemenviljan ostoon. Monet Gutzeitin Suomeen värväämät norjalaiset ammattimiehet olivat sahapatruunalle tuttuja jo Gutzeitin Fredrikstadin omistamalta sahalta, joten saman työnantajan palvelukseen oli turvallista asettua. Olihan Gutzeit sitä paitsi kannustimena luvannut työväelleen tuplapalkat. Kaikesta huolimatta syksyinen saarimaisema oli pitkän merimatkan jälkeen ollut monelle norjalaiselle kuitenkin järkytys, mutta toisaalta kaikille maahanmuuttajille oli tarjolla työtä ja asunnot, jotka sahanperustaja Hans Gutzeit oli hyvissä ajoin ennen työväen saapumista rakennuttanut. Sitä paitsi hän kantoi huolta myös henkisestä hyvinvoinnista järjestämällä työväelleen, koulun, rukoushuoneen ja kirjaston.
Työt Kotkan Norskan höyrysahalla, joka oli tuolloin Suomen suurin, käynnistyivät marraskuussa 1872. Silloisella päivätyölistalla esiintyy 42 norjalaista. Heidän ammattinimikkeistä mainittakoon kehäsahaajat, särmääjät, lajittelijat, viilaajat, konemiehet ja sepät. Tältä listalta löytyy myös sahamestari Adolf Jakobsenin ja hänen poikiensa Mareniuksen ja Hansin nimet. Alkuaikoina norjalaisten ja suomalaisten työntekijöiden palkoissa oli huomattava ero, sillä norjalaisen päiväpalkka oli 2 markka 30 penniä, kun suomalaisen vain 1 markka 50 penniä. Tämä alkuaikojen suuri palkkaero kertoo juuri siitä, että norjalaiset olivat ammattimiehiä.
Hans Gutzeit järjesti Norskan sahan avajaisista valtavat juhlat juominkeineen, mutta monet sukulaisistamme jättivät juomat väliin ja pyysivät osansa rahassa. Maahanmuuttaja esivanhempamme olivat näet metodisteja ja täysin raittiita. Tämä uskonsuunta oli levinnyt Norjaan 1800-luvun alussa ja saanut maassa tukevan jalansijan. Norskan sahan avajaisista on pitkä kuvaus Helsingfors Dagbladissa.
Vuoden lopulla 1872 Gutzeitin palveluksessa noin oli 60 henkeä ja Kotkaan oli muodostunut noin 250 hengen siirtokunta.
Sahatoiminnan ollessa vilkkaimmillaan Norskan ja Hallan sahoille muutti noin 90 perhettä, mutta jo 1870-luvun loppuun mennessä laman iskiessä Suomen sahoille, suuri osa palasi takaisin Norjaan tai muutti Pohjois-Amerikkaan. Mutta silti vielä 1879 joka kuudes Kotkan asukkaista oli norjalainen. Ne norjalaiset, jotka jäivät, olivat yleensä sahalla paremmissa tehävissä kuten toimihenkilöinä, esimiehinä ja sahamestareina. Moni heistä oli lisäksi avioitunut suomalaisen kanssa ja sopeutunut hyvin Suomeen. Kuitenkaan tämä ensimmäinen Suomeen muuttanut norjalainen sukupolvi ei juurikaan halunnut opetella suomen kieltä, mutta saunomisen moni norjalainen silti omaksui.
Norskalla tarvittiin vuodessa 260 000 tukkia, mikä merkitsi noin 185 000 puun kaatamista. Alin läpimitta oli 8 tuumaa, mutta yleensä se oli noin 10 tuumaa. Kuten jo aikaisemmin totesin, saha oli Suomen uudenaikaisin ja keskikokoisen tukin muuttuminen lankuiksi ja laudoiksi kesti moniteräisessä kehäsahassa noin viisi minuuttia. Työmiehen päivä alkoi aamulla klo 6.00 ja jatkui iltaan klo 6.00. Aamiaistuntia ei ollut, joten syömiseen ei voinut käyttää paljon aikaa. Eväät syötiin työn äärellä eli samalla kun tukki kulki raamin läpi, haukattiin nopeasti voileipää ja juotiin päälle kahvia
Norjalaiset esi-isämme saapuivat maahamme saha-ammattilaisina ja sahateollisuudessa heidän merkittävyytensä ei niinkään ollut suurissa tuotanto- tai vientimäärissä, vaan osaamisen ja laadun arvostuksen välittämisessä. Norjalainen ammattityövoima osasi sahaamisen perin pohjin ja sahat olivat hyvin johdettuja. Norjalaisten laatutietoinen asenne välittyi siten vähitellen suomalaisomisteisiin sahoihin. Norjalaiset toivat mukanaan myös uutena markkinalaueena Saksan ja Englannin lisäksi Ranskan, joten viennin jakautuminen useihin maihin tasoitti kannattavuutta.
Tämän osion teksti pohjautuu Tuomo Silentin 4.8.2018 / Adolfsen-sukuseuran 30-vuotisjuhlapuheeseen.